Viimekertaisessa blogitekstissä en tullut kertoneeksi kuka olen. Toisaalta olen jo viime syksynä tehnyt itsestäni esittelytekstin Klubitalolle, joten en tuhlaa siihen kovin kauaa aikaa.
Olen siis Tuomas ja jatkanut nyt joulutauon jälkeen Klubitalolla kirjoittelua ja muita oheishommia kuntouttavassa työtoiminnassa viestintäyksikön alaisuudessa. Harrastan vapaa-ajallakin kirjoittamista, kuuntelen musiikkia ja näen ystäviä.
Erityisenä intohimona musiikin saralla ovat Euroviisut. Niistä kirjoittelen tännekin aina silloin tällöin. Tässä blogitekstissä ajattelin hieman avata sitä, millaista on olla ollut monen vuoden ajan euroviisufani, joka seuraa lähes herkeämättä karsintoja ympäri Euroopan.
Jokavuotinen euroviisukarsintakausi alkaa aina yleensä viimeistään joulun aikoihin olevista päivistä. Silloin Albania valitsee edustajansa. Pitkään jatkunut Festivali i Këngës -nimellä kulkeva kilpailu on toiminut Albanian euroviisukarsintoina siitä lähtien, kun maa osallistui ensimmäistä kertaa Euroviisuihin vuonna 2004. Kilpailun kestosta voidaan olla montaa mieltä. Toisia kiehtoo eteläeurooppalainen tietynlainen kiireettömyys ja rentous. Toisille se on taas varsin puuduttavaa. Itse koen vähän molempia tunteita vuosittain. Viime vuoden puolella nähtiin ensimmäistä kertaa sellainen yleisöäänestys, joka yksin valitsi edustajan Euroviisuihin ensi keväälle. Äänestyksen voittaja oli eri kuin koko festivaalin voittaja. Monesti ollaan harmiteltukin sitä, että fanisuosikki jää esimerkiksi toiseksi tuomariston valitessa mielestään paremman kokonaisuuden voittoon. Kokonaisuus ei välttämättä silti ole aina toimivin Euroviisuja ajatellen. Nyt kuitenkin albanialaisetkin saivat kokea valinnan oikeuden.
Tammikuussa ei yleisesti tapahdu kovin paljoa edustajavalintoja. Monet maat karsivat kyllä ehdokkaitaan alkukarsintojen ja semifinaalien myötä, mutta karsintojen finaalit tuppaavat eittämättä aina venymään aikaisintaan helmikuulle. Silloin niitä alkaakin sitten tulla oikein urakalla. Toiset voivat miettiä, että mitä järkeä on esimerkiksi valvoa johonkin aamuyöhön kello kahteen saakka vain saadakseen tietää, kuka edustaa Espanjaa Euroviisuissa. Voin kertoa, ettei se itsellekään aina ole ollut itsestäänselvyys. Sitä jopa kyseenalaistaa harrastuksensa mielekkyyden silloin tällöin, kun karsintapettymykset ovat toisinaan niin karvaita. Pitää kuitenkin aina muistaa, että jos karsintojen voittaja ei olisi niin mieleen, niin siitä huolimatta hyvä musiikki elää ja hengittää. Karsinnoissa kilpailleet hyvät kappaleet ovat siis tulosten selvittyäkin kuunneltavissa ja niiden fiilistelyä voi jatkaa niin pitkään kuin huvittaa.
Omiin euroviisukarsintakauden huippuhetkiin kuuluu ehdottomasti maaliskuussa käytävä Ruotsin karsinnan Melodifestivalenin finaali. Tulen myös kirjoittamaan aiheesta blogiin pienen tekstin ruotsin kielellä. Toivotaan, että siitä tulee yhtä suuri menestys kuin Ruotsista Euroviisuissa. Ruotsin kieleni on sen verran ruosteessa, että välillä täytynee ottaa sanakirjakin apuun. Mutta tosiaan, takaisin itse aiheeseen eli Melodifestivaleniin. Se on jo monta vuotta ollut itselle se karsintakauden ykköskarsinta. Vaikkei kappaleiden taso olisikaan häikäissyt, niin kilpailu on muuten ollut varsin vaikuttavaa katseltavaa. Ruotsalaiset osaavat tehdä kunnon show’n. He ovat myös valinnoissaan kovin usein ennalta-arvattavia, mutta toisinaan saattaa tulla positiivisia yllätyksiä. Vuonna 2020 Melodifestivalenin voitti The Mamas -trio, jonka en olisi todellakaan uskonut ponnistavan voittoon ohi Dotterin, joka oli ennakkosuosikki. Koronaviruspandemia perui vuoden 2020 Euroviisut, joten trion voittoilo jäi kuitenkin lyhyeksi.
Kokonaisuudessaan euroviisukarsintakausi on melkoisen intensiivinen. Joskus se vie yllättävän paljon aikaa, jos kuuntelee vaikkapa Serbian yli 30 karsintakappaletta yhdellä kertaa putkeen. Se voi olla uuvuttavaa, jos kappaleista ei saa mitään irti. Tilanne voi toisaalta kääntyä myös palkitsevaksi. Erityisesti silloin, jos on saanut vaikka kirjoitettua ylös jokaisesta kappaleesta jotakin sanottavaa. Näin ollen sitä voi olla itsestään ylpeä.
Euroviisukarsinnat kuuluvat siis suurena osana omaan harrastukseeni. En vaihtaisi karsintakautta mistään hinnasta tyhjään, tylsään ja harmaaseen kevättalveen. Ilman sitä itsellä tuskin olisi mitään kiintoisaa tekemistä ennen toukokuun Euroviisuja.
