Ukrainan historiaa

Teksti, kuvitus ja kuvankäsittely: Markus M.

Koko maailman katseet ovat nyt kiinnittyneet Itä-Eurooppaan kuuluvaan Ukrainaan. Ukraina on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja samalla suurin kokonaan Euroopassa oleva valtio ja ukrainalaiset ovat Euroopan seitsemänneksi suurin kansa. Se sijaitsee Mustanmeren ja Asovanmeren pohjoisrannikolla. Sen naapurivaltioita ovat nykyään idässä Venäjä, pohjoisessa Valko-Venäjä. Lännessä Puola, Slovakia ja Unkari. Lounaisia naapureita ovat Romania ja Moldova.

Maan kulttuuriin on tullut vaikutteita kaikista ilmansuunnista. Itä on ollut kuitenkin se suunta, josta kulttuurin ominaispiirteet ovat pääosin tulleet. Esimerkiksi kyrilliset aakkoset ja ortodoksinen uskonto. Alueen historialle on ollut tyypillistä, että rajat ovat jatkuvasti muuttuneet.

Ukrainan historian ymmärtämiseksi pitää lähteä liikkeelle vanhan kirkkoslaavin kielen sanasta ”kraj”. Sen muunnokset tarkoittavat kaikissa slaavilaisissa kielissä rajaa tai rajamaata.

Myös Suomen kielen ”raja” lienee tätä slaavilaista alkuperää. Sana ”oukraina” mainittiin ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1187. Nimeä on käytetty monin tavoin 1100-luvulta lähtien viitaten lukuisiin maihin Puolan ja Venäjän välimaastossa.

Tämä laaja itäisen Euroopan osa on siis ollut historiansa aikana aina rajamaata – mutta kenen? Hedelmällinen, suuren Dnepr-joen halkoma, pääosin alavaa maata oleva alue on kuulunut aikojen saatossa eri kansoille ja hallitsijoille. Kyseinen rajamaa idän ja lännen välissä on kiinnostanut sijaintinsa puolesta – ja maanviljelyksen kannalta suotuisana paikkana – monia. Aina rautakauden heimoista Neuvostoliittoon asti. Itsenäinen valtio nimeltä Ukraina, ja nykyään tunnettu kansa nimeltä ukrainalaiset, ovat melko uusia lukuja historian lehdillä.

Antiikin Rooma oli aikansa suurvalta. Se hallitsi suurta osaa tuolloin tunnettua maailmaa. Valtakunta käsitti laajimmillaan alueita Britanniasta Pohjois-Afrikkaan ja Aasiaan, mutta ei koskaan varsinaisesti ulottunut Itämeren ja Mustanmeren väliselle laajalle alueelle, jossa tämän päivän Ukraina sijaitsee. Mustanmeren pohjoisrannikot olivat kuitenkin osa antiikin maailmaa, ja siellä oli jo ennen ajanlaskun alkua Kreikan ja Rooman siirtokuntia esimerkiksi Krimin niemimaalla.

Sisämaa tunnettiin tuolloin nimellä Sarmatia tai Scythia. Vaikka roomalaiset eivät rannikkoja lukuun ottamatta valloittaneet tätä osaa Euroopasta, on alueella ollut muuta asutusta historian alkuhämäristä meidän päiviimme asti.

Nykyihmisten asuttaminen Dnepr-joen varrelle ja sen lähialueille juontaa juurensa 32 000 vuoden taakse. Aurignacin kulttuuri oli ensimmäinen tunnettu kulttuuri tällä alueella Euroopan kivikaudella. Sen varhaisimmissa vaiheissa ihmiskulttuuri eli siirtymävaihetta, jolloin nykyihminen eli neandertalinihmisen rinnalla.

Antiikin Kreikan ja Rooman aikoina itäisen Euroopan rautakaudella maata asuttivat monet vaeltelevat kansat. Vuorotellen muun muassa kimmerialaiset, sarmaatit ja gootit. Vuosina 700 eKr-200 eKr. Se oli osa skyytteinä tunnetun idästä tulleen paimentolaiskansan valtakuntaa. Heistä on mainintoja vanhoissa roomalaisissa lähteissä.

Ehkä varhaisen historian tunnetuin muinainen valloittaja alueella oli Aasian itäosasta liikkeelle lähtenyt Hunneina tunnettu ratsastajakansa. He hyökkäsivät noin 300-luvulla jKr. Kaspianmereltä eteenpäin, kunnes tunkeutuivat nykyisen Ukrainan ja Moldovan alueilla asuneiden ostrogoottien kimppuun ja kukistivat heidät. Tunnetuin hunnipäällikkö oli Attila. Hunnit ottivat usein yhteen Rooman kanssa ja levittäytyivät laajoille alueille Euroopassa.

Noin 5. ja 6. vuosisadalla varhaisslaavit, antet, asuivat Ukrainan alueella ja heitä voidaan pitää nykyisten ukrainalaisten esi-isinä. Antet todennäköisesti olivat alun perin iranilainen ja myöhemmin slaavilaistunut valtakunta tai eri heimojen liittouma. Avaarit tulivat alueelle seuraavina. Se oli paimentolaiskansa, joka luetaan kielellisesti joko turkkilaisiin tai mongoleihin. Tämä kansa asui noin vuosina 550–800 jKr. Keski-Euroopassa nykyisen Unkarin alueella, mutta myös Dnepr-joen kummallakin puolen.

400-luvulla jKr. Dneprin yläjuoksulle muodostui Kiovaksi nimetty pieni asutuskeskus, mistä tuli myöhemmin tärkeä kauppapaikka. 800-luvun puolivälissä Kiovan kaupungin ympärille alkoi syntyä valtakunta, joka tunnetaan historiankirjoituksessa nimellä Kiovan Venäjä tai Kiovan Rus. Sen ensimmäiset ruhtinaat olivat skandinaavisperäisiä varjageja eli ruseja, He olivat viikinkejä, jotka liikkuivat purjehtimalla Itämerellä ja Euroopan suuria jokia pitkin sisämaahan. He osittain asuivat, ryöstelivät, verottivat ja kävivät kauppaa itäisessä Euroopassa. Vähitellen viikingit alkoivat asettua paikoilleen ja solmia avioliittoja slaavien kanssa. Sopeutuminen onnistui niin hyvin, että myöhemmin hallitseva viikinkieliitti omaksui myös slaavilaisen kielen itselleen.

Ruseina tunnetut viikingit olivat enimmäkseen lähtöisin nykyisen Ruotsin alueelta. Heidän nimensä alkuperä perustuu Tukholman saaristossa sijaitsevan Roslageniin, josta nämä viikingit olivat kotoisin. Ruseista on lähtöisin Venäjän valtion omakielinen nimi Rossiya. Samaa alkuperää on ruotsin kielen sana ryss, ”venäläinen”. Myös esimerkiksi saksan kielen nimi Russland, ranskankielinen Russie, englannin Russia ja ukrainankielinen Rosiya ovat lähtöisin tästä samasta sanasta. Kuin myös suomen kielessä käytetty halventavana pidetty ”R-sana”.

Kiovan Rus oli olemassa vuosina 880-1100. Sen alueella asui monia kansoja, myös suomalais-ugrilaisia ja turkinsukuisia kansoja. Sen rajat ulottuivat aina Ukrainan keskiosista Laatokan rannoille asti. Sitä voi pitää myös kaikkien aikojen ensimmäisenä Ukrainana, vaikka kyseessä olikin ennemmin löyhä itäslaavilaisten päälliköiden liitto, kuin yhtenäinen valtio. Jotkut pitävät sitä myös nykyisen Venäjän ja Valko-Venäjän valtioiden edeltäjänä. Ainakin Kiovan Rus oli olemassa ennen niitä.

Kiovan ollessa kukoistava kaupunki, oli Moskovan alue vielä metsää ja suomaata. Moskovan nimi esiintyy ensi kertaa kirjallisissa lähteissä vuonna 1147. Moskovan ruhtinaskunnan ja Tsaarien Venäjän mahti nousi vasta 1400-luvulla. Venäläisen historiankirjoituksen mukaan on syntynyt virheellinen kuva, jonka mukaan venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset muodostaisivat Kiovan Venäjän (Rusin) pohjalta yhden kansan, vaikka suoraa yhteyttä ei ole.

Kiovan Rusin perustajasta, tarunomaisesta Laatokan Rurikista, tiedetään vain se, mikä sekä Ukrainan että Venäjän kansalliseepoksessa hänestä kerrotaan – eli ei tiedetä edes sitä, onko hän todella elänyt 800-luvulla. Häntä kunnioitetaan kuitenkin Rurikin hallitsijasuvun kantaisänä, eli ukrainalaisten esi-isänä. Rurikien suku hallitsikin sitten pitkään, tosin useita kertoja idästä tulleiden aasialaiskansojen hyökkäyksistä kärsien. Mongoleista aina Venäjän valtakuntaan asti.

Kiovan Rusin hajottua Galitsian ja Volynian ruhtinaskunta hallitsi aluetta 1199–1392. Siihen kuului alueita nykyisen Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueella. Samoihin aikoihin Mongolit lähtivät valloitusretkilleen Aasiasta. Tšingis-kaanin pojanpojan johtamina valloittajat saapuivat nykyistä Ukrainaa halkovalle Dnepr-joelle 1240. Kiovaan saavuttuaan mongolit tuhosivat kostona kaupungin sen vastustettua valloittajia. Suurkaanin kuolema vuonna 1241 johti kuitenkin Euroopan hyökkäyksen keskeytymiseen. Mongolien suuri imperiumi ei pysynyt kasassa, ja se hajoisi pienempiin osiin. Kultainen Orda oli nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio. Se oli yksi Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista.

Musta surma heikensi merkittävästi Kultaista Ordaa. Tänä aikana mm. voimistunut Moskovan ruhtinaskunta pyrki eroon Ordasta, ja Dnepr-joen alajuoksun alue siirtyi Euroopan uudelle mahtivaltiolle, Puola-Liettualle. Vuonna 1349 nykyisen Ukrainaan kuuluvia suuria alueita jaettiin Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suurruhtinaskunnan muodostaman liittouman kesken.

1450-luvulla turkkilaistaustaiset, islaminuskoiset osmaanit valtasivat suuria osia Balkanilta ja Mustanmeren rannikolta Krimiä lukuun ottamatta tehden Osmanien valtakunnasta aikansa suurvallan. Myöhemmin Krimin kaanikunta oli islaminuskoisten Krimin tataarien muodostama valtakunta Krimin niemimaalla, sen pohjoispuolisella alangolla ja Asovanmeren ympäristössä, vuosina 1443–1783. Tataarit polveutuvat mongolivalloittajien heimosta ja heitä asuu edelleen Krimillä.

Kasakkakausi

1400-luvulla Ukrainan aroille alkoi muodostua uudenlaisia kasakkayhteisöjä, jotka puolustivat Ukrainan rajaseutua tataarien hyökkäyksiltä. Kasakat olivat sotilaallisesti järjestäytynyttä itäslaaveihin kuulunutta väestöä, varsinkin sen ratsumiehiä. Kasakat ovat symbolisesti tärkeä osa Ukrainan itäosien ja Venäjän historiaa. Kuin myös osa ukrainalaisuutta sekä venäläisyyttä koskevia mielikuvia. Erityisesti kasakat tunnetaan historian eri aikoina taitavina sotamiehinä. Heidän määräänsä lisäsivät maaorjuutta paenneet talonpojat. Vuonna 1654 syntyneen sopimuksen tuloksena kasakat tunnustivat Venäjän yliherruuden Ukrainassa ja saivat sotilaallista tukea Venäjältä, mikä johti Venäjän ja Puolan väliseen sotaan.

Vuosina 1657–1686 käytiin tuhoisa 30 vuotta kestänyt sota Venäjän, Puolan, Krimin kaanikunnan ja Osmaanien valtakunnan välillä nykyisen Ukrainan alueiden hallinnasta. Sodat johtivat satoihin tuhansiin kuolemiin. Taistelut päättyivät ”Ikuisen rauhan sopimukseen” Venäjän ja Puolan välillä vuonna 1686. Nämä valtakunnat jakoivat Ukrainan alueet keskenään. Vuonna 1686 Kiova ja sen lähialueet liitettiin Moskovan ortodoksikirkon patriarkaatin yhteyteen. Kiova joutui näin ensimmäisen kerran Moskovan vallan alaisuuteen.

Puolan kuningaskunta heikentyi 1700-luvulla ja sen naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ns. ensimmäisessä Puolan jaossa keisarikunnaksi muodostunut Venäjä sai suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan alueita Dnepr-joen länsipuolella.

Venäjän vallan alla Ukrainan alueista muodostettiin tavallisia Venäjän keisarikunnan provinsseja, joita hallitsivat kuvernöörit. Oikea ranta Dnepr-jokea oli osa Venäjän juutalaisten asuinaluetta, kun taas Novorossijana tunnetut harvaan asutut eteläiset alueet saivat asukkaita muualta Ukrainasta sekä pienemmässä määrin Venäjältä, Balkanilta ja Saksasta. 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti suurin osa alueesta kuului Venäjän keisarikuntaan, Ukrainan lounaisosa oli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hallinnassa.

Ukrainan kulttuuritietoisuus heräsi kansallisuusaatteen mukana 1840-luvulla. Vaikka itsenäisyyspyrkimykset eivät olleet kovin voimakkaita tuolloin, vuonna 1846 perustettiin kansallismielisiä seuroja, jotka olivat yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan keskipisteitä. Venäjän Tsaari Nikolai I:n hallitus pyrki kitkemään näitä kansallisia pyrkimyksiä. Virallisen venäläisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset olivat venäläisryhmä, jonka mongolit ja tataarit olivat erottaneet emämaastaan ja joka oli kärsinyt Puolan turmiollisesta vaikutuksesta. Tämä ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty tulkinta historiasta.

Alussa kansallisesti tietoisten, poliittisesti aktiivisten ukrainalaisten tavoitteet rajoittuivat pääosin kielellisiin ja kulttuurillisiin oikeuksiin sekä jonkinlaiseen paikalliseen itsehallintoon.

Ukrainan ja Venäjän suhteet heikkenivät nopeasti kommunistien eli bolševikkien lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917-18. Ukrainan hallitus kieltäytyi tunnustamasta uuden hallinnon valtaa ja julisti 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan, joka oli kuitenkin edelleen valtioliitossa Venäjän kanssa. Bolševikit vastasivat julistamalla Ukrainan neuvostotasavallaksi ja muodostamalla kilpailevan hallituksen Kiovaan.

Ukraina julistautui itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918, mutta Kiova joutui pian tämän jälkeen Venäläisten bolševikkien hallintaan. Ukrainan neuvostotasavallasta tuli vuonna 1922 Neuvostoliiton perustajajäsen. Maa oli kommunistinen Neuvostotasavalta aina 1990-luvun alkuun asti. Krimin niemimaan historia osana nykyistä Ukrainaa juontaa vuoteen 1954. Tuolloin Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshov päätti luovuttaa siihen asti Venäjän neuvostotasavaltaan kuuluneen Krimin Ukrainalle. Siitä tuli Ukrainaan kuuluva autonominen alue ja Venäjällä oli siellä Mustanmeren laivaston sotilastukikohta Sevastopolin kaupungissa. Vuonna 2014 koko Krim liitettiin kyseenalaisesti Venäjään.

Surullisin ajanjakso neuvosto-Ukrainan historiassa oli Holodomoriksi kutsuttu vuosina 1932–1933 raivonnut nälänhätä, jossa kuoli eri arvioiden mukaan 3–14 miljoonaa ukrainalaista. Nälänhädän taustalla oli Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin päätöksellä toteutettu maatilojen pakko-ottaminen yhteiskunnan haltuun vuonna 1929. Nälänhätä koetteli muitakin alueita, mutta ankarimmin Ukrainaa. Parikymmentä valtiota on tunnustanut nälänhädän kansanmurhaksi.

1970-1980-luvuilla maassa elettiin pysähtyneisyyden aikaa. Ukrainassa ei ollut merkittävää taloudellista kasvua neuvostotasavaltojen piirissä ja alue oli varsin köyhä ja kehittymätön. Mutta olot olivat kuitenkin vakaat.

Ukrainan toisen itsenäistymisen aika koitti vuonna 1991. Tuolloin Neuvostoliitto hajosi ja monet entiset neuvostotasavallat, kuten Viro, itsenäistyivät. Ukrainan itsenäisyyden aika on ollut sisäpoliittisesti myrskyisää sisältäen poliittisia skandaaleja, kriisejä ja vallankumouksia. Maa on ollut myös yksi Euroopan korruptoituneimmista ja sen bruttokansantuote maanosan alhaisimpia.

Elämme aikaa, jolloin nykyinen Ukrainan valtio on lyhyen historiansa suurimmassa kriisissä. Kuten kaikki hyvin tiedämme, maa on jälleen tilanteessa, jossa ulkopuolinen valloittaja yrittää ottaa haltuunsa sen alueet. Venäjä näkee Ukrainan ja varsinkin sen pääkaupungin Kiovan niin tärkeäksi osaksi Venäjän historiaa, että se haluaa palauttaa tämän kaupungin ja koko maan Moskovan hallintaan. Kiovan symbolinen arvo Venäjälle liittyy moskovalaiseen ajatukseen, että Kiovasta lähti hahmottumaan sekä muinaisvenäläinen hallintorakenne että kristillistyminen ja kirkon rakentuminen Venäjälle. Siksi Kiovaa ei haluta pommittaa maan tasalle, kuten monia muita Ukrainan kaupunkeja. Se on itäslaavilaisen ortodoksisuuden alkupiste, todellinen Äiti-Venäjä. Kiovan Rusien valtakunnan ajoista kun katsotaan alkaneen myös nykyisen Venäjän historia.

Vakaus ja rauha ei tunnu olevan tälle idän ja lännen rajamaalle kovin pysyvä ominaisuus. Mutta toivon mukaan rauha palaa pian ja säilyy.