Kävin katsomassa Anna Paavilaisen ohjaaman ”Kikka!”-elokuvan Finnkinossa. Se on tänä vuonna julkaistu ja pyörinyt ohjelmistossa jo jonkin aikaa.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat tamperelaisen Kirsi Sirénin eli kansan tuntemana Kikan elämän ympärille. Elokuvassa Kikkaa nähdään muun muassa keikkalavoilla, kotona ja studiossa.
Osa elokuvan roolihahmoista on fiktiivisiä. Elokuvassa nähdään myös oikeasti olemassa olevia henkilöitä. Suurimmassa osassa kohtauksia nähdään itse Kikka (Sara Melleri), Kikan manageri, radiotoimittaja ja ystävä Paula (Elina Leeve) sekä Kikan aviomies Henkka (Jakob Öhrman). Paula ja Henkka ovat ainakin nimiltään fiktiivisiä, sillä oikeassa elämässä Kikka tutustui radiotoimittaja Pia Temisevään ja hänen miehensä nimi oli Hannu Sirén. Martti Suosalo ja Aku Hirviniemi näyttelevät ”Kikka!”-elokuvan ehkäpä suurimpia nimiä Kikan ohella. Suosalo näyttelee vuonna 1990 menehtynyttä laulaja-lauluntekijä Juha Vainiota, joka oli Kikalle tärkeä ystävä. Hirviniemi taas näyttelee hänen poikaansa Ilkka Vainiota. Hän onkin saanut vangittua elokuvaan Vainion maneerit melko hyvin. Levyfirman pomoa näyttelee Kai Vaine.
Elokuva itsessään on melkoinen pettymys. Se on kuitenkin täynnä Kikan elämää iloineen ja suruineen. Kokonaisuus ei mielestäni ehkä kantanut ihan loppuun asti.
Elokuvan roolisuoritukset ovat kyllä päällisin puolin melko hyviä. Pidin erityisesti Melleristä ja Leevestä elokuvan Kikkana ja Paulana. Leeve ilmensi melko hyvin Paulan turhautumista ”Mä haluun viihdyttää” -musiikkivideon julkistusiltana, kun videolla vilahtaa nänni. Alunperinkin radiotoimittaja Temisevä oli ollut huolissaan Kikan imagosta.
Melleri oltiin myös saatu näyttämään meikeillä melko hyvin eri ikäiseltä Kikan eri elämän vaiheissa. Siitä pisteet. Roolihahmo kuvattiin myös melkoisen höpsönä elokuvan alusta loppuun asti. Sellainen kuva minulle on Kikasta jäänytkin.
Sivurooleista Sanna-Kaisa Palo Kikan työkaverina Sokoksen meikkiosastolta iski allekirjoittaneeseen kyllä todella kovaa. Palo saa hahmonsa totisesti eloon kohtauksessa, jossa meikkiosaston tarkka työntekijä tapaa Kikan baarissa monen vuoden tauon jälkeen.
Elokuva sisältää reilusti Kikan musiikkia. Siinä kuullaan myös lopputeksteissä Erika Vikmanin ”Kateus”, joka on elokuvan tunnuskappale. Itsessään musiikki tukee elokuvan juonta, mutta toisaalta kappaleet tuntuivat toisinaan jotenkin hieman päälleliimatuilta.
Ohjaaja onnistui luomaan suhteellisen intensiivisiäkin kohtauksia ja tilanteita. Kuvaus oli mielestäni myös ihan hyvää.
Elokuvassa esiintyi hienoisia faktavirheitä, jotka oltaisiin voitu pienellä vaivalla korjata. Muun muassa heti alussa soi Sinittan kappale ”Toy Boy”. Vuosi on 1986. Kappale julkaistiin oikeasti vasta seuraavana vuonna. Elokuvan lopun lyhyt fanivideokooste olisi voitu jättää kokonaan pois.
”Kikka!”-elokuva on siis ahdettu täyteen kaikenlaista aina fiktiivisistä hahmoista Kikan elämää koetteleviin, traagisiin ongelmiin alkoholismin ja kahdenlaisen imagon välillä tasapainotteluun.
Kikka halusi viihdyttää, mutta kirjoittajaa elokuva ei valitettavasti koko aikaansa jaksanut innostaa!
– Tuomas
